Liikunnan iloa

Vuoden alussa tein päätöksen, että nyt minä liikun enemmän. Ja kyseessä oli nimenomaan päätös, ei lupaus. Liikunta ja ulkoilu on toimivaa ja tärkeää vastapainoa tietokoneen ääressä tehtävälle työlle. Tänä vuonna tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun sain maisterin tutkinnon kasaan ja aloin tehdä töitä kokopäiväisesti. Akateemisen vapauden päättyminen muutti kertaheitolla arjen rytmiä, ja rutinoituessaan työelämä on johtanut väistämättä elämäntapojen ja ajan käytön tarkasteluun.

Minulla on synnynnäinen lievä liikuntavamma, joka aiheuttaa lihasjäykkyyttä ja motoriikkani ei pelaa samanlailla kuin muilla. Siksi olen käynyt koko elämäni ajan fysioterapiassa. Joitakin vuosia sitten minulle opetettiin fysioterapiassa pilates-liikkeet, joiden ansiosta sain tasapainon paremmaksi ja kävelynikin muuttui sulavammaksi. Kuin olisin löytänyt ihmelääkkeen! Siitä lähtien pilateksesta on tullut tosi tärkeä osa liikkumistani ja käyn ryhmäliikuntatunnilla sekä teen liikkeitä kotona. Pilateksen rinnalle on tullut geokätköilyä ja patikointia. Talveen kuului pieninä annoksina (ja siis viime talvena lumen vähäisyyden vuoksi tosi pieninä annoksina) laskettelua ja hiihtoa. Jälkimmäisestä innostuin uudelleen, sillä taisin nähdä hiihtämisen ihan uudessa valossa monien lumettomaan aikaan tehtyjen patikointiretkien takia. Siis ohhoh, hiihtämisessähän tosiaan on jotain samaa: rauhallista tahtia ja kivoja maisemia. Lisäksi tämän vuoden uutuutena liikunnalliseen sillisalaattiini tuli kuntosali, jossa ei minusta ole kyllä vieläkään mitään hohdokasta, mutta se on tähän mennessä ainoa löytämäni keino saada yläkropan lihaksia ihan oikeasti treenattua.

Ja miksikö treenaan? Haluan jaksaa paremmin ja saada selkäni parempaan kuntoon. Lisäksi kesällä on tarkoitus tehdä hieman pidempi vaellus kansallispuistossa, joka on toiminut tavoitteenani ja motivaattorinani. Liikunta on jokaiselle tärkeää, mutta omalla kohdallani sillä on vammani vuoksi vielä erityisen tärkeä kompensoiva merkitys. Vammaisuus ei ole pätevä syy jättää asioita tekemättä olipa kyse liikunnasta tai jostain muusta elämään ja arkeen kuuluvasta asiasta. Toki vammaisena täytyy tietää omat rajansa ja esimerkiksi minä en pysty vammani vuoksi luistelemaan enkä osaa uida. Kuitenkin on paljon lajeja, joihin pystyn osallistumaan ja joista nautin, joten siksi haluaisin kannustaa kaikkia lähtemään liikkeelle. Ja erityisesti kaikkia niitä, joiden motoriikka toimii normaalisti. Minun silmissäni kaikki he ovat etuoikeutettuja, joiden kroppa toimii normaalien liikeratojen mukaisesti ja joilla on siksi mahdollisuus harrastaa oikeastaan mitä tahansa perusliikuntaa. 

Tämän kevään jäljiltä huomaan viihtyväni omassa vartalossani paremmin ja olevani virkeämpi. Yritän liikkua useamman kerran viikossa ja siis ylipäätään jossain muodossa liikuntinpa itseäni sitten pyörälenkillä tai nostelemalla kahvakuulaa olohuoneessa. Yritän myös muistaa niinä väsyneinä päivinä, joina tekisi mieli kellahtaa töiden jälkeen sohvalle ja jäädä siihen, ettei kukaan palaa ulkoilun jälkeen kotiin huonotuulisena. Eräänä päivänä mieheni silitti selkääni ja sanoi: "Hei, sullahan on lihaksia!" Minua nauratti ja samalla ilahduin, sillä en ole mitannut kuntoni kehittymistä mitenkään. Itse asiassa en edes laske toistoja kuntosalilla, vaan kuuntelen musiikkia ja uppoudun ajatuksiini. Perushumanisti. Siksi kai mieskin lihakset huomasi, onhan hän tottunut elämään tosi ruipelon museotädin kanssa.

Toivon, että saan pidettyä hyvin liikunnallisen rytmin yllä. Toivon myös, että kesäinen patikointireissu onnistuu ja kokemus olisi iloinen ja kannustava, sillä salaa haaveilen lähteväni joskus vielä pohjoisen maisemiin patikointiretkelle. Alla oleva kuva pyöri tänään Facebookissa. Ajatus sopii erinomaisesti liikuntaan ja esimerkiksi juuri niihin päiviin, kun haluaisi lösähtää sohvalle. Mutta se sopii myös koko elämänlaatua kohottavaksi konkreettiseksi ohjenuoraksi. Hyvää kannattaa odottaa, mutta vielä enemmän hyvän eteen kannattaa tehdä töitä.

Juokse, kevät!

Kevät etenee vauhdilla. Yhtäkkiä maailma on täynnä lintujen laulua ja koivikot vihertävät. Viime viikolla eräänä tällaisena mustarastaan laulua tulvivana iltana ajattelin, että keväälle täytyisi nyt sanoa "Seis! Hiljennä vähän, nautitaan tästä nyt!". Täytyy varoa mitä toivoo, sillä sitten koitti vappu. Taivaalla roikkuivat harmaat pilvet ja veden seassa oli lunta. Sää on jatkunut samanlaisena siitä lähtien ja tänäkin aamuna Kymenlaakson teiden varsilla oli lunta. Onko nyt todella toukokuu?

Mutta kesä tässä tulee kyllä, ihan varmasti tulee. Viime kesä oli kiireinen, sillä meillä oli kaikkiaan viidet häät. Hääputki huipentui siihen, että morsiamena olin minä itse. Ihana hääpäivä kaikkine valmisteluineen leimasi koko kesää odottavalla ja jännittyneellä tunteella. Ja kun sitten juhlimme suuren ystäväporukan kesken yhtä elämämme onnellisinta päivää, tunne oli huikea ja hymyt leveitä!

Nyt tulevana kesänä kalenteri näyttää tyhjältä ja sekin tuntuu hyvältä, sillä nyt on aikaa kaikkiin niihin asioihin, jotka viime kesänä jäivät juhlahumun jalkoihin. Vietetään iltaa Suonteen rannoilla, kuljetaan kansallispuistojen poluilla, grillataan takapihalla, nautitaan ja rentoudutaan!

Ensi lauantaina Design Pylsyn ateljeella avataan kesä ja nautitaan ensimmäiset kahvit ulkona pergolassa. Samalla avautuu meidän kaikkien kesä, joten jos kerta toiveet toteutuvat, niin nyt sanon keväälle, että juokse! Anna mennä vaan ja sulata takatalven lumet ja anna vihreiden hiirenkorvien taas elpyä kylmyyden jälkeen!

kuva Leivonmäen kansallispuistosta

Auta

Arki pyörii usein omissa tutuissa ympyröissään: aamulla ylös, autolla töihin, kahdeksasta neljää tietokoneen näpyttelyä, lounas ja sen molemmin puolin piristävät kahvitauot työkavereiden kanssa. Sitten taas iltapäivän hämärtäessä kotiin, kotona miehen kanssa laitetaan ruokaa ja jutellaan päivän asioista, ruuan jälkeen harrastuksiin tai kotisohvalla, ennen unta ehkä saunaan. Niin tuttua, niin turvallista, niin helppoa ja hyvää. Välillä harmittaa pienet kitkat kuten jäiset auton ikkunat tai liian nopeasti aamulla juoksevat kellonviisarit. Kenties jokin iso lasku tai haastavampi työtehtävä. Kodin viemäri, joka on mennyt tukkoon.

 

Kuitenkin täytyy muistaa, että on koti, rakkaat seinät, oma turvasatama maailman tyrskyissä. Ja on perhe ja ystävät, oma mies siellä kotona ja kaikki muut rakkaat kuka missäkin. On terveyttä, on sellainen toimeentulo, jolla elää ja pystyy peruselämisen lisäksi tekemään jotain muutakin.

 

Sitten on maailman toisella puolella maa, jossa taifuuni vie hetkessä kaiken. Seinät, jotka muodostivat kodin. Perheen, joka oli tärkeä osa sitä kotia. Toimeentulon, äidin, isän, ihan kaiken. Sellainen herättää huomaamaan, että työmatkaa hidastavat jäätyneet auton ikkunat tai tyhjentyvä polttoainesäiliö on pientä, niin valtavan pientä. Aivan kuten monet muutkin meidän arkiset murheet, sillä kaikkiin pystymme vaikuttamaan kovin helposti ihan vain omilla teoillamme. Taifuuni ei kysellyt, ei antanut mahdollisuuksia. Siksi me täällä puolen yhteistä maapalloamme voimme käyttää niitä keinoja, joihin meillä on mahdollisuus.

 

Tein lahjoituksen Bloggaajien supertaifuunikeräykseen ja haluan jakaa linkin tätä kautta myös sinulle. Jokaisella on tähän mahdollisuus täysin oman varallisuuden mukaan, vaikka yhden kahvikupillisen summan verran. Kannetaan siis kortemme kekoon ja autetaan hädässä olevia.

 

 

 

kuva weheartit.com

 

Luontoon

Eilinen sunnuntai oli lähes täydellistä rentoutumista hipova päivä, jonka ansiosta tänään heräsin jo ennen kellonsoittoa, vaikka kello pärähti soimaan normaalia aiemmin, jotta ehtisin puoli kahdeksaksi Kotkaan. Eilen tapasimme aamupäivällä ystävät Repoveden kansallispuiston Lapinsalmen portilla ja lähdimme kiertämään viiden kilometrin pituista Ketunlenkkiä. Kyseinen reitti on tosi kiva, sillä maisema ja maasto vaihtelevat paljon niin metsätyypeiltään kuin nousujenkin osalta. Reitin varrelle osuu vanhaa talousmetsää, poltettua metsää ja upeita kangasmetsiä ja korkealla kohoavia kallioita. Puolessa välissä pidimme evästauon nuotion ääressä ja sitten matka jatkui. Reitin varrelta etsimme kolme geokätköä ja tämä geokätköilyinnostus tuntuu olevan tarttuvaa tautia, mikä ei ole ollenkaan huono juttu. Sää suosi ja ruska leiskui upeana. Värikkäästä metsästä ei ehdi enää kovin kauan nauttia, sillä tuuli ravistaa pian lehdet maahan, joten olimme hyvään aikaan liikkeellä. Ketunlenkki sopii kaikenkuntoisille, koska vauhdin sijaan voi panostaa nautiskeluun - niin me teimme. Tämä oli ensimmäinen kertani Ketunlenkillä, mutta ymmärtääkseni nousutkin pystyy kiertämään tasaisempien polkujen kautta. Reitillä näkyikin monenlaista taivaltajaa ihan muutaman vuoden ikäisistä luonnossa liikkujista alkaen.

 

Meillä kului Ketunlenkillä aikaa tasan neljä tuntia. Ulkoilu teki tehtävänsä, sillä koko loppupäivän oli ihanan raukea olo. Lämmitimme saunan jo iltapäivällä, söimme hyvin ja katsoimme pari jaksoa Siltaa sohvannurkassa kyhjöttäen. Ei siis ihme, että uni tuli nopeasti ja oli niin rauhallista ja syvää, että akut on nyt kunnolla ladattu uutta viikkoa varten.

 

 

 

 

kuvat Elina  

Oi syksy

Mereltä puhaltaa navakka tuuli ja sade vihmoo satamaa. Hiukset hulmuavat silmille, kun kuljen tuulessa ja sateessa aamunhämärissä sataman poikki kohti museota. Tällaisella kelillä ei osaa kuvitellakaan samaan maisemaan kirkkaita kesäaamuja, kun lokit liitelevät kirkuen taivaalla ja meri on rasvatyyni. Mietin, että minä sentään saan istua työpäivän sisätiloissa tietokoneen ääressä, mutta toisin on muilla satamissa työskentelevillä ja siis niissä satamissa, joissa yhä lastataan laivoja. Ahtaajat vetävät haalareita niskaan ja osalle suojaa tarjoaa lukki tai nosturi, mutta loput työskentelevät armottomasti sään piekseminä. Helsingin satamien dokumentointiprojekti viiden vuoden takaa oli juuri sitä. Museologian opiskelijatytöt seisoivat kameroineen sateessa ja tuulessa lokakuisessa satamassa seuraamassa koko päivän ajan ahtaajien töitä eikä milloinkaan hernekeitto ole maistunut niin hyvältä kuin sinä päivänä Länsisataman työpaikkaruokalassa.

 

Tänä aamuna on hämärämpää kuin vielä kertaakaan kesän jälkeen. Syksy on minun vuodenaikani ja nautin hämärästä, ruskasta ja siitä miten syksy on omalla tavallaan ja tunnelmallaan lempeä ja kodikas ajanjakso. Näin sadepäivinäkin.

Design Pylsy 25 vuotta

Design Pylsy juhli lauantaina 25-vuotista taipaletta. Se on pitkä aika yrittäjänä ja pitkä aika käsityöläisenä, koska kumpikaan ei ole työsarka, josta saisi leivän pöytäänsä takuuvarmasti. Ateljeella on esillä näyttely yrityksen aikajanasta, joka kertoo yrityksen kasvamisesta ja oman kädenjäljen muotoutumisesta. Oman osuutensa on saanut myös tuhoisa tulipalo seitsemän vuoden takaa, joka on ollut koko perheellemme suuri tragedia ja tärkeä vedenjakaja. Puhumme yhä ajasta ennen tulipaloa ja sen jälkeen.

 

Kun on kasvanut yrittäjäperheessä, oppii ainakin sen, millainen voima omalla tekemisellä on. Tarjottimelta ei tuoda mitään eteen valmiina, mutta ehkä juuri siksi oman polun pystyy tallaamaan sellaiseksi kuin haluaa. Pitkän linjan yrittäjyys on elämäntapa ja asenne, mikä vaikuttaa kaikkeen ja saa nousemaan pahojen kompastumisienkin jälkeen. Itse olen työllistynyt alaisena virka-aikaiseen palkkatyöhön ja se tuntuu kovin helpolta ja varmalta yritysmaailmaan verrattuna. Olen kuitenkin iloinen siitä, miten läheltä olen saanut seurata yrittäjyyttä ja olla mukana aivan alusta asti, kaikissa menestyksen ja epäonnistumisten kiemuroissa, iloissa ja suruissa. Kun lauantaina pitkän päivän jälkeen istuimme väsyneinä mutta onnellisena ateljeen pergolassa ja nostimme kuohuviinimaljat, läikähti jokaisella ilo ja yhteenkuuluvuuden tunne sydämessä.

Työmaa, täältä tullaan!

Viikon kuluttua kello soi aikaisin aamulla jo toista päivää. Pääsen toukokuun alussa takaisin museokuvioihin, koska sain määräaikaisen vuoden loppuun asti kestävän työn lähikaupungin museosta. Se tietää taas pitkää työmatkaa, mutta toisaalta myös rutiinia, virka-aikaa, henkilökohtaisen taloustilanteen kohentumista sekä perjantaipäiviä, jotka tuntuvat kunnolla perjantaipäiviltä. 

Iloista on myös se, että pätkän päättyessä joulukuussa on kulunut kolme vuotta valmistumisesta ja viittä kuukautta lukuunottamatta olen saanut silloin tehdä koko ajan juuri niitä töitä, joihin minulla on koulutus. Kaikille se ei ole tärkeää eikä tarvitsekaan olla, mutta minulle on, koska jos jotain tämä kulttuurialaton kevät on opettanut, niin sen, että kouluttauduin oikealle alalle ja haluan tehdä töitä museossa tai muuten kulttuurihistorian, perinteen, kokoelmien tai arkistojen parissa.

Lisäksi työttömyydellä oli selkeästi toinen tarkoitus. Viime vuoden lopussa pidin uhkaavaa työttömyyttä mörkönä, jota halusin välttää viimeiseen asti. Pelkäsin tympääntyväni täysin, jos minulla ei olisi selkeää rytmiä ja työpaikkaa. Helmikuun alku oli ehkä vaikein piste, mutta kummasti sitä kuitenkin oppi olemaan ja toki osa-aikaisen etätyön saaminen toi hieman rytmiä ja velvollisuuksia, vaikka mieli janosi tietenkin lisää. Opin siis sen, ettei työttömyys olekaan niin paha juttu ja ehkä siihen suhtautuminen on kivuttomampaa, jos ensi vuoden alussa on edessä taas työttömyyspätkä näiden työpätkien välissä. 

Mutta kyllä minä silti olen enemmän kuin tyytyväinen, että nyt se loppuu taas ainakin kahdeksaksi kuukaudeksi. Olen odottanut ja toivonut tätä niin kovasti, että minä höntti jo mietin, mitä vaatetta laittaisin ensimmäisenä työpäivänä ylleni. Hus pois pierukollarit, nyt rupeavat taas hameenhelmat heilumaan tositarkoituksella!