Hitaasti

Viime vuosina on levinnyt laajalle ajatus hitaasta elämästä. Downshiftaus eli leppoistaminen pyrkii materiaalin ja kuluttamisen vähentämiseen, luovuuteen ja hyvän olon löytymiseen yksinkertaistamisen kautta. Lehtiartikkeleiden todelliset downshiftaajat ovat usein niitä, jotka ovat lähteneet kiireisistä IT-alan työpaikoistaan pääkaupunkiseudulta ja päätyneet pieneen merenrantakylään lammasfarmareiksi tai käsityöläisiksi.

Samassa downshiftauksen aallossa kulkee myös kotoilu, joka ylistää kodin piiriin tiukemmin kiinnittyvää elämänmuotoa ja kodin tunnelmasta ja askareista nauttimista. Stereotyyppisesti kotoilijoilla on kauniit persoonalliset kodit, joissa on mitä ihanimpia kirpputorilöytöjä. Kotoilijat leipovat kädenkäänteessä piirakat ja sämpylät. Kotoilija nappaa miehensä puhki kuluneet villasukat ja taikoo niistä hetkessä kivat keväthatut lapsilleen. Kotoilija on kuin kotiäiti mutta trendikkäämpi (ja kotoilija voi olla myös ilman lapsia). Kotoilijat lisäävät yhden lenkin siihen energisten ja tekevien naisten ketjuun, jossa ovat lotat ja martatkin.

Joskus Ylen Luontoiltaa kuunnellessa mietin, että kyllä minäkin haluaisin olla keskiviikkoiltana mökillä Lapissa ja ehtiä siellä pohtimaan, miksi pöllönpoikaset tulevat mökin lähelle lentelemään samaan aikaan, kun itse menee pihalle huhuilemaan. Tai miksi ampiainen kömpii lattialla tammikuussa tai pihalla hyppii huhtikuussa jänis, joka on puoliksi valkoinen ja puoliksi ruskea.

Mutta miten ihmeessä se onnistuu?

Ymmärrän sen, että leppoistaessa elämää luovutaan paljosta kuten esimerkiksi niistä tuloista, jotka (aiemmasta kiireisemmästä) työstä saisi ja sitä myötä siis luovutaan monesta sellaisesta asiasta, jonka toteuttamiseen tarvitaan rahaa. Ymmärrän myös aikatauluttomuuden masennuksen ja loppuunpalamisen parannuskeinona. Ja ymmärrän myös sen, että moni tahtoo hoitaa pienet lapsensa kotona, niin minäkin haluan sitten, kun se on ajankohtaista. Ja senkin minä ymmärrän, että moni kyllästyy kaupunkielämän hälyyn ja tahtoo väljemmille vesille, sen jos minkä minä ymmärrän oikein hyvin.

Jokin hidastamisessa kuitenkin minua mietityttää. Ehkä syynä on hidastaminen muoti-ilmiönä, sillä isoäitimme keitti kahvinsa emalipannussa ja nyt saman työn tekeminen tarkoittaa hidastamista. Tietty on tuhannesti köpsempiäkin muoti-ilmiöitä, mutta jotenkin tuntuu hassulta, että hidastamisen trendin rinnalla samaan aikaan moititaan niitä ihmisiä saamattomiksi ja krantuiksi, jotka hakevat elantonsa sosiaalitoimistosta eivätkä huoli mitä tahansa työtä, jota työvoimatoimisto heille tarjoaa. Toisaalta: miten se lopulta eroaa hidastamisesta olennaisesti? Kun puhutaan nimenomaan hidastamisesta ja kotoilusta, luodaan siitä juuri tietynlainen mielikuva. Muoti-ilmiö nousee ehkä juuri näistä diskursseista, koska niiden kautta hidastamisesta tuotetaan äärimmäisen harmonista kuvaa. Kukapa meistä ei tahtoisi työnteon sijaan puuhastella kotona?

Toisaalta hidastaminen sanana viittaa silti eteenpäin menemiseen. Harva pystyy kokonaan pysähtymään, mutta eteenpäin ei tarvitse silti mennä pää kolmantena jalkana. Oma viikkoni alkoi eilen kiireellä ja pitkällä työpäivällä. Kun vihdoin pääsin kotiin, satoi  että, söin tummaa suklaata ja luin sohvan nurkassa kaksi kesken jäänyttä kirjaa loppuun. Se hidasti, jarrutti, ja päivän kiireet unohtuivat hetkessä.