Lupa myönnetty

Viime viikolla suoritin autokoulun II-vaiheen. Täytän pian 27 vuotta, joten olen tässä asiassa hieman myöhään herännyt, mikä johtuu siitä, ettei Helsingissä tehnyt autolla mitään, mutta loikatessani akateemisen vapauden puolelta työelämään ja Kehä III:n ulkopuolelle, helpottaa auto arjen pyörittämistä aika paljon. Kanssani radalla liukasteli yhdeksän juuri täysi-ikäistynyttä nuorta, joista yksi poika kertoi, ettei uskalla ajaa talvella ollenkaan ja toinen rastatukka haukoitteli ääneen teoriatunnilla ja näpytteli kännykkäänsä. Ei sillä, teoriatunnit eivät olleet hohdokkain tapa viettää aikaa, mutta kyllä minua hieman ihmetytti, että miksi hankkia kallis ajokortti, jos ei sitten kuitenkaan aja autoa kuin kesällä kuivalla ilmalla ja että miksi täytyy osoittaa niin selkeästi, että tämä ei kiinnosta pätkääkään, kun kyse on vain muutamasta hassusta tunnista.

Teoriatunteihin kuului asennekasvatusta, jossa meille näytettiin video auto-onnettomuudessa vammautuneesta miehestä, jonka tarkoitus oli täsmentää, että rattiin ei saa tarttua juopuneena. Ei tietenkään, mutta näin liikuntavammaisena minua rupesi ärsyttämään videon mustavalkoinen sävy, jonka mukaan elämä kyllä jatkui vammautumisen jälkeen, mutta ikään kuin puoliteholla, koska nyt on vaikeaa ja joka päivä kaduttaa päätös ajaa humaltuneena. Valistusvideot ovat toki tarkoituksella noin mustavalkoisia ja varmaan siksi uppoavat yleisöön kuin häkä. 

Mutta nyt minulla on sitten ihan oikea ajokortti ja lupa kuluttaa neljällä kumipyörällä maanteitä aina siihen saakka, kunnes täytän 70 vuotta.