Muistot

Viime vuonna äitini käytti käsityömessujen ajomatkat siihen, että hän muisteli sanelukoneelle omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä yrityksensä historiaa sen koko 25-vuotiselta taipaleelta. Minä olen purkanut sanelut kirjoittamalla niitä puhtaaksi ja niiden pohjalta ilmestyy myöhemmin tänä vuonna ihan oikeaa tekstiä äidin yrityksen juhlavuoden kunniaksi. Tänään kirjoitin sanelut loppuun ja olen parin päivän aikana kuunnellut äitini kertomana hänen ja koko perheemme historiaa vuodesta 1984 lähtien. Vaikka asiat ovat tuttuja, ne ovat mieleenpainuvaa, raskastakin kuunneltavaa. Välillä naurattaa, välillä rupeaa itkettämään, välillä äidinkin ääni sortuu. 

Eilen alkuillasta jätin litterointityön vuoteen 2002, sillä tiesin, että tälle päivälle jäisi kaikki sitä seurannut aika, johon sisältyy monet isot dramaattiset asiat, jotka koettelivat meitä kaikkia ja varsinkin äitiä. Suurimpana niistä äidin työtilojen tulipalo lähes seitsemän vuotta sitten. Huh. Kuuntelin tänään äitini yksityiskohtaista kerrontaa tulipalosta ja sen jälkeisestä ajasta, kirjoitin kaiken tarkasti ylös, tuijotin tietokoneen ruutua kyyneleiden sumentamilla silmilläni ja mietin äitini huokausta sanelukoneelta: "Miten tämä tuntuukaan edelleen niin raskaalta."

Folkloristiikkaa ja kansatiedettä opiskellessani litterointi oli tuttua hommaa eri kurssien ja opinnäytetöiden parista. Aina se on vaatinut valtavasti keskittymistä ja tarkkuutta ja imenyt mehut kokonaa, mutta kun puhujana on oma äiti ja aiheet tuttuja, läheisiä, rakkaita ja tärkeitä, vie työ voimia entistä enemmän. En ollut aikoihin ajatellut niitä asioita, jotka tänään iskivät vasten kasvoja kertaheitolla niin vahvasti, että työn ollessa vihdoin valmis tunsin käyväni silti kierroksilla ja oli pakko lähteä ulos raikkaaseen pakkasilmaan kävelylle. Silti tuli sellainen olo, että voi, miten hyvä juttu tästä tuleekaan, jos tämä kolisee jo nyt näin tekstin ollessa kuitenkin vielä raakaa. Kuten äiti toteaa sanelussa lopuksi, työ on tehtävä niin, että siinä on sydän mukana.